Tytöllä on loistava ruokahalu. Suora yhteys ruoan sisään menevälle määrälle on valtava vaippakasa meidän eteisessä, täynnä bioenergiaa. Lähdetäänpä työstämään tuota vaipantäytettä yhdessä pienen tarinan kera. Kaikki alkaa ruokailun yhteydessä, kun ensimmäinen rinnallinen on siirretty vatsaan, vaavi vetää täysin rennoksi. Eikä mitenkään normaalirennoksi, vaan sellaiseksi miltä voisi kuvitella non-REM unen syvimmässä vaiheessa olevan rotunsa löysimmän laiskiaisen poskella roikkuvan kuolatipan näyttävän. Tuota kun on kestänyt hetken, tyttö nostaa toista kulmakarvaansa, pitäen silti silmät kiinni... päästää elämää suuremman pierun, miksei vähän rappaustakin... virnistää leveästi, mutta vain toisella suupielellään. Saman virnistyksen miltä Tony Halmeen tapaisen ison körilään itsevarma, ylväs ja ivallinen virne näyttää. Toisaalta samanlailla mitä kuka tahansa tosimies tekisi reilun suolikaasun päästön jälkeen. Tyttären Äiti katsoo lastaansa tuolla pienellä hetkellä kuin rakkainta nallenpentua joka on juuri suorittanut jotain mistä kaikki muut äidit voi vain olla kateellisia. Mutta mitä siinä on eroa, että sen tekee Vaavi... Tuo tarina on totta myös meidän toiselle perheenjäsenelle. Mulle itselleni. Mutta minä en saa ylpeitä katseita, mutrusuuta, hellittelyä ja söpö-sanoja... Silti kaikki on näemmä ohjelmoitu meihin jo pienenä.
Meillä oli eilisellä vaavin ensimmäinen merkkipaalu, ensimmäinen viikko takana. Sen kunniaksi menen vaihtamaan ipanalta vaipat. Meillä on vaavin kanssa aina kisa, katsotaan kumpi kestää pitempään irvistämättä...
Alla on kuva varo-asennosta joka on opittu ilmeisesti Kati-tädiltä. Jos nassukalla on tuo asento ja yrität mennä nuuhkimaan vaippoja, tai muuten vain leperteleen vauvakielellä sopimattomia, niin saman tien tulee vasurista nekkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti